Itse olen aina tiennyt olevani erilainen. En sano tätä siksi että jotenkin olisin parempi kuin "muut" ihmiset tai siksi että haluan hehkuttaa tai luulevani jotain ylivoimaista itsestäni. En. Olen vain tiedostanut sen itselleni ja olen hyväksynyt sen että olen ainutlaatuinen. Enkä todellakaan haluaisi olla mitään muuta.
Nuorena, joskus ylä-aste iässä sitä yritti niin kovaa sopia joukkoon kaikkien muiden kanssa, myös minä syyllistyin tähän. Piti olla tarkkana mitä vaatetta käyttää, kenen kanssa hengaa ja mikä on just nyt "IN". Lopulta kuitenkin löysin sen omanlaisen porukkani jossa viihdyin paljon paremmin ja pikkuhiljaa huomasin että kaikki olemme ainutlaatuisia ja hyvin erilaisia ihmisiä. Toki sitä vielä yritti pääsisikö siihen "cooliin" jengiin.
Ylä-asteen jälkeen jatkoimme lukioon ja luulin että tällaisia "ryhmittymisiä" ei enää olisi olemassa, mehän olimme kasvamassa aikuisiksi. Luulin väärin, vaikka "ryhmittyminen" oli nykyään vähän eri asteella kuin aikaisemmin. Koulusta löysin kuitenkin taas omanlaiset ihmiseni vaikka pieni toive oli elossa siitä että pääsisin "sisäpiiriin" hengaamaan. Lukio päättyi ja sain päättötodistukseni, tästä on kulunut kohta kaksi vuotta. Päättäjäiseni oli silloin aivan mahtava ja olin todella onnellinen. Ajattelin, että vihdoin pääsen aikuiselämään.
Syksyllä aloitin uuden koulun ja luokallani oli aivan uusia ihmisiä, ei vanhoja kavereita vain pari tuttua jonka kanssa ei usein tule hengattua. Luulin jo kuolevani henkisesti parin viikon jälkeen kun en oikein tiennyt mitkä ihmiset olisivat "mun tyyppiä". Aika vierähti eteenpäin ja talven tullessa huomasin jo kuinka ihania ihmisiä olin luokaltani löytänyt, kaikki hyvin ainutlaatuisia ja erilaisia mutta siitä huolimatta sovimme yhteen aivan täydellisesti. Ryhmänjakoa ei aluksi paljon näkynyt, mutta viime aikana olen sen huomannut että ei me kuitenkaan olla suurta porukkaa yhdessä luokassa. Ryhmittymiä tuli, mutta tiedättekö mitä? Minä en enää välittänyt. Olin löytänyt omanlaiset ihmiseni.
Koulun ulkopuolella minulla on myös kaveripiiri jonka kanssa hengailen. Kaikki me olemme hyvin erilaisia sekä luonteelta ja ulkonäöltä ja meitä on molempia sukupuolia. Kaikilla on omat juttunsa, omat ongelmansa ja omat elämänsä, mutta sovimme niin hyvin yhteen. En voisi olla kiitollisempi että olen löytänyt niin hassun ihanan porukan. Me emme tuomitse toisiamme ja annamme kaikkien olla oma itsensä, koska ketä heidän muuten kuuluisi olla?
Mielestäni on suoraan sanoen tyhmää yrittää olla kuin kaikki muut. Me kaikki olemme syntymästämme AINUTLAATUISIA, kukaan ei ole kopio toisesta. Miksi meillä sitten on se tarve, että haluamme olla kuin kaikki muut? Jotkut voivat väittää että se johtuu yhteenkuuluvuuden tunteesta. In my ass, sanon minä (pahoittelen sanavalintaani). Ihmiset voivat kuulua yhteen ja olla yhdessä siitä riippumatta olemmeko samanlaisia vai emme. Tässä elävä esimerkki. Haluan kannustaa ihmisiä uskaltaa olemaan oma itsensä. Se ei ole itseluottamuksesta kiinni, voin omasta kokemuksestani kertoa että ei minullakaan ole itseluottamus aina kohollaan. Jos sinulla on ystäviä jotka aidosti välittävät sinusta, heillä ei ole mikää painostus sinua kohtaan että sun täytyisi olla samanlaisia kuin he.
Nämä ovat myös asioita mistä kaikki eivät puhu. Pitäkää minua tyhmänä jos haluatte, mutta minä kerron totuuden. Päästäkää se teidän idylli täydellisyydestä ja lopettakaa haaveilu jonkun toisesta elämästä.
Hyvät ystävät, teillä on yksi elämä. Miksi yrittää elää se jonkun muun silmien kautta? Uskalla ja ole oma itsesi. Siitä sinut palkitaan, ennemmin tai myöhemmin.
/Anna Söderman
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti